Viikonlopun alavire
Viikonloppu on kai ollut meidän mittarilla ihan hyvä. En itkenyt paljoa, en saanut raivareita, olin vaan niin alavireinen etten oikein jaksanut edes raivolta…
Lasten kanssa jaksoin jotain tehdä, kun on pakko. Tai ainakin minulla on sellainen olo, että on pakko. Ja on kait se, mentävä ulos, leikittävä ja muuta lapsiperheen arkea. Mutta kun mikään ei tunnu hyvältä. Lähden kyllä luistelemaan, katson lapsen luistelua, kehun sitä ja silti itkettää.
En ole tänä viikonloppuna saanut iloa mistään.
Ja nyt olen alkanut pelkäämään, voinko sittenkään kertoa perheneuvolan työntekijälle kaikista minun masennusoireista, jos tulkitsevat niin, että meillä ei pystytä tuota erityislasta hoitamaan… Miten minun ajatukset ovat niin kieroja! Johtuuko tämä median antamasta kuvasta, että virheellisiä pakkohuostaanottoja tapahtuu liian paljon? Oli miten vaan. Yritän olla ajattelematta..
Huomenna siis uusi tapaaminen lääkärin kanssa. Katsotaan mitä apua meille nyt olisi tarjolla.
