Nyt kun virallinen diagnoosi on tullut, niin olen paljon miettinyt, mitä tämä oikein on. Minulle se on iltaisin valtavan pahaa oloa. On niin huono olla, että en tiedä miten olisin. Itken, olen sohvannurkassa ja voin todella huonosti. Sisällä on iso tuska ja kaikki tuntuu kovin mustalta ja lohduttomalta.
Se on sitä, että en vain jaksa. En jaksa laittaa ruokaa. En jaksa pestä pyykkejä. Vaikka pari tuntia siihen keräisin voimia, niin en vaan saa itseäni liikkeelle.
Se on myös sitä, että kaikki se, mistä ennen sain iloa, ei tunnu tällä hetkellä miltään.
Se on myös jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta siitä, mitä en tällä hetkellä pysty tekemään.
Se on itseinhoa, kun olen tällainen enkä parempaan pysty.
Se on kamalaa väsymystä, kaikkeen.
Se on täydellistä teeskentelyä suurimmalle osasta ihmisiä.
Teeskentelystä tuli mieleen, että pitääkö minun teeskennellä? Voisinko kertoa tästä julkisesti? Laittaa facebookiin? Mitä siitä seuraisi? Häpeää, kun olen näin heikko? Moitetta, miksi et ole kertonut? Uusilta työkavereilta vihjailua, että palkattiinko me tuollainen? Vai voisiko sieltä tulla ymmärrystä? Apua? En tiedä, siksi en vielä uskalla.
Luulen, että uskallan kertoa, kunhan voin jo paremmin. En vielä.
Lääkärillä käyty ja pääsemme perheen kanssa erikoissairaanhoidon piiriin. Joskus, kun jonot hellittää. Minä sen sijaan sain lähetteen psykiatriselle poliklinikalle, arviona masennus.
No se kyllä varmaan selittäisi aika paljon. Tämän totaalisen voimattomuuden tehdä mitään. Ja samalla syyllisyyden siitä kun ei tee mitään. Ja sen itkuisuuden ja ahdistuksen tunteen kun asiat eivät vaan ole hyvin.
Tänään menin ystäväni synttäreille, vaikka pitkään taistelin, että menisinkö. Kun mieluummin olisin maannut sängyssä. Menin silti, jos siitä vaikka olisi saanut voimaa. Ja PAH! Istuin hetken siellä ja kun kehtasin lähteä ulvoin täysiä autossa kotimatkan. Oli niin kamalan paha olla.
Johtuuko se siitä, että kun näkee muiden pitävän hauskaa eikä itse vaan pysty? Tulee vielä pahempi olo olla muiden seurassa.
Tein minulle tutun ratkaisun tulin kotiin, istuin sohvalla hetken ja painuin sänkyyn.
Eli täällä ollaan nyt kirjottamassa. Ja huomenna selvitään taas uudesta päivästä.
Viikonloppu on kai ollut meidän mittarilla ihan hyvä. En itkenyt paljoa, en saanut raivareita, olin vaan niin alavireinen etten oikein jaksanut edes raivolta…
Lasten kanssa jaksoin jotain tehdä, kun on pakko. Tai ainakin minulla on sellainen olo, että on pakko. Ja on kait se, mentävä ulos, leikittävä ja muuta lapsiperheen arkea. Mutta kun mikään ei tunnu hyvältä. Lähden kyllä luistelemaan, katson lapsen luistelua, kehun sitä ja silti itkettää.
En ole tänä viikonloppuna saanut iloa mistään.
Ja nyt olen alkanut pelkäämään, voinko sittenkään kertoa perheneuvolan työntekijälle kaikista minun masennusoireista, jos tulkitsevat niin, että meillä ei pystytä tuota erityislasta hoitamaan… Miten minun ajatukset ovat niin kieroja! Johtuuko tämä median antamasta kuvasta, että virheellisiä pakkohuostaanottoja tapahtuu liian paljon? Oli miten vaan. Yritän olla ajattelematta..
Huomenna siis uusi tapaaminen lääkärin kanssa. Katsotaan mitä apua meille nyt olisi tarjolla.
Menin aamulla juttelemaan omasta jaksamisesta perheneuvolan työntekijän luokse. Sain taas paljon empatiaa ja rohkaisua ja kannustusta. Myös perheen tilanteesta puhuttiin. Meidän perheen tilannetta oli pohdittu isolla porukalla siellä. Joku siitä isosta porukasta oli sitä mieltä, että meidän lapsesta saattaa olla vaaraa meille ja suositteli lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Lamaannuin täysin… Ei meillä mene niin huonosti, eihän? Ja koska lastensuojelu sana saa minut välittömästi pelkäämään, että lapsi viedään meiltä pois. Pitkään sai empaattinen työntekijä selittää, että me itse voimme tehdä sen ilmoituksen ja päästä sitä kautta avun piiriin. Mutta en ole siihen valmis, en vielä.
Maanantaina seuraava tapaaminen missä lääkärikin mukana, että katsotaan jotain muita keinoja millä uupunutta äitiä ja melko uupunutta isää ja sekaisin olevaa lasta ja kohta ongelmissa olevaa pienempää lasta voidaan auttaa.
Muuten päivä meni siitä sitten ihan hyvin, kunnes pääsin töistä kotiin. Mistä se ahdistus ja raivo kumpuaa? En kestä kenkiä lattialla, en takkia väärässä paikassa, en voiveistä pöydällä, en kännykällä olevaa poikaa, en sohvalla olevaa tyttöä. En mitään. En väärin laitettuja ruokia jääkaapissa, en henkaria, joka ei irrota heti otetta takista. Tekisi mieli kirkua ja paiskoa tavaroita!!! Potkin kenkiä, heitän lasten tavaroita heidän omiin huoneisiin ja paiskon ovia. Koko ajan tietäen, että ei ne ole syyllisiä tähän minun pahaan oloon. Lopputuloksena jälleen kerran itken keittiössä, kun on niin syyllinen olo. Tyttö kysyy heti, oletko äiti vihainen. Poika vastaa minun puolesta, että äiti on väsynyt kun tulee töistä. Mutta kun en ole väsynyt, olen hyvin ahdistunut ja totaalisen loppu.
Niin loppu, että miehelle en jaksa enää edes puhua mitään. Helpompi on olla eri huoneissa.
Minä en halua olla tällainen. Mutta mitä tämä on? Väsymystä, uupumusta, masennusta vai olenko muuttunut vaan niin v…tun vaikeaksi ihmiseksi?
Onneksi huomenna on uusi päivä. Kerään yön voimia.
